Yli vuosi sitten aloin kirjoittamaan tätä blogia oman ahdistukseni lievittämiseksi ja tunteiden sekä tiedon jakamiseksi koskien pitkäaikaisesti sairaan lapsen hoitoa. Sitten tuli muutto ja raskaus ja opinnäytetyö. Unohdin koko blogini. Nyt, vuosi ja kolme kuukautta poikamme leukemiadiagnoosista, halusin taas aloittaa kirjoittamisen. Kymmenen yrityksen jälkeen muistin taas salasanani ja käyttäjätunnukseni päästäkseni kirjoittamaan! Tein paluun. Miksikö? En tiedä. Varmaan siksi, että pitää mennä välillä pois, jotta saisi kokea takaisin tulemisen ilon ja riemun.

Mikä vuosi! Ennen kaikkea siksi, että..titttiriiii.....olenkin nyt KAHDEN lapsen äiti. Niin, kaksi ihanaa poikaa.

Vanhempi poikani on voinut kuluneen vuoden aikana suurimman osan ajasta hyvin. Hän on leikkinyt ystävien kanssa ja käynyt kanssamme mökkeilemässä, veneilemässä, syöpälasten yhdistyksen Kympin lasten järjestämissä tapahtumissa ym. Tukkakin kasvoi takaisin.

Mutta nyt on paluu myös siihen, minkä keskellä olimme viime kesänä. Hoitojen rankkaan puoleen. Tehostusvaihe nro kaksi on meneillään. Sytostaatteja on taas annettu pojalle urakka kaupalla, ynnä muita troppeja. Tukka putoaa taas, hän näyttää jälleen enemmän potilaalta. Samat huolen, pelon, surun tunteet tulevat jälleen pintaan. Ja aina sama kysymys vailla vastausta: "Miksi juuri hän?" Sitä en saa koskaan tietää. Energia onkin parempi kohdistaa tähän hetkeen ja siitä nauttimiseen, että kaikki on juuri nyt aikalailla hyvin. "Älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa..." laulaa myös suomiräppäri Paleface tämän kesän hittikappaleessaan. Niinhän se on. Ja lapsilla on siunaantuneena kyky elää juuri niin. Tässä hetkessä.