Eilen illalla yhdeksän aikaan olimme menossa nukkumaan vanhemman poikani kanssa, kun tapahtui jotakin hauskaa. Luimme iltasadun ja poika oli juuri nukahtamassa. Silittelin hänen päätään, katselin häntä. Tulin vähän surulliseksi miettiessäni kuinka paljon hän on taas viime aikoina saanut kärsiä. Lääkkeiden vaikutukset näkyivät hänessä jälleen. Tukka oli taas tippunut ja vahva kortisonikuuri oli jättänyt jälkeensä turvotusta. Taas oli pitänyt pistää kasvutekijää ihon alle valkosolujen kypsyttämiseksi. Se poikaa aina pelottaa ja tietysti se vähän sattuukin, kirvelee.

Surulliset ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulumaan paukahduksia ja rätinää. Mikä se oli? Poika havahtui kevyestä unestaan. Menimme ikkunan luokse ja raotimme kiinni olevaa verhoa. Syksyinen taivas oli pimeä ja ilma sateinen. Kaiken pimeyden keskelle, korkealle taivaalle ilmestyi kuitenkin pian erilaisten värien valokarkelo. Ilotulitusta! Syyskuussa? No, oli se laillista tai ei...saimme siitä paljon iloa. Katselimme tulitusta ja naureskelimme ajatellessamme, miksi joku paukutteli tähän aikaan vuodesta. "Jollakin ukolla on varmaan sähköt katkennut eikä se näe lukea, niin se on sitten keksinyt ampua ilotulitusraketteja, jotta saa lukuvaloa", arveli poika. 

Aivan kuin ilotulitukset olisivat olleet juuri minulle tarkoitettuja. Ainakin ne saivat minut ajattelemaan vähän valoisammin. Kyllä tämä tästä. Olemme menossa hoitojen kannalta valoisampia aikoja kohti, vaikka syksy onkin pimeä ja alkutalvi sitäkin synkempi. Valoa näkyy tunnelin päässä. Aivan kuin mustalla taivaalla räiskyvät ilotulitteet, se tuo lohtua.