perjantai, 12. lokakuu 2012
Kelaamista
keskiviikko, 26. syyskuu 2012
Myrskyn jälkeen
Nyt rannalla (ainakin hetken) levähtämässä ollessani muistan yhden asian, joka auttoi hyvin suuresti. Se oli kuin majakka, jonka valoa seuraamalla oli helpompaa luovia kohti vakaampia vesiä. Vertaistuki. Vertaisensa kohtaaminen on ainutlaatuinen apu, siinä on jotakin ihmeellistä. Miten se helpottaakaan, kun joku todella ymmärtää! Vasta, kun tapasin muita syöpälasten vanhempia, aloin uskoa tulevaisuuteen ja mahdollisuuteen siitä, että asiat voivat järjestyä. Alussa se oli outoakin, miten joku voi vanhempien kahvihuoneessa nauraa, vaikka lapsella on rankat hoidot päällä. Iloa voi löytää suurenkin murheen keskellä. Se kuulosti aluksi paskan jauhamiselta, mutta totta se on. Eräs äiti sanoi minulle, että kyllä tämän sairauden kanssa oppii elämään, sanotaan 95% normaalia elämää. Melkein purskahdin nauruun. Tosi se oli. Minkä tahansa pitkäaikaissairauden kanssa voi oppia elämään, kyse on asennoitumisesta ja ennen kaikkea tilanteen hyväksymisestä.
Seuraavaa myrskyä odotellessa...
sunnuntai, 2. syyskuu 2012
Raketteja
Surulliset ajatukseni kuitenkin katkesivat, kun yhtäkkiä ulkoa alkoi kuulumaan paukahduksia ja rätinää. Mikä se oli? Poika havahtui kevyestä unestaan. Menimme ikkunan luokse ja raotimme kiinni olevaa verhoa. Syksyinen taivas oli pimeä ja ilma sateinen. Kaiken pimeyden keskelle, korkealle taivaalle ilmestyi kuitenkin pian erilaisten värien valokarkelo. Ilotulitusta! Syyskuussa? No, oli se laillista tai ei...saimme siitä paljon iloa. Katselimme tulitusta ja naureskelimme ajatellessamme, miksi joku paukutteli tähän aikaan vuodesta. "Jollakin ukolla on varmaan sähköt katkennut eikä se näe lukea, niin se on sitten keksinyt ampua ilotulitusraketteja, jotta saa lukuvaloa", arveli poika.
Aivan kuin ilotulitukset olisivat olleet juuri minulle tarkoitettuja. Ainakin ne saivat minut ajattelemaan vähän valoisammin. Kyllä tämä tästä. Olemme menossa hoitojen kannalta valoisampia aikoja kohti, vaikka syksy onkin pimeä ja alkutalvi sitäkin synkempi. Valoa näkyy tunnelin päässä. Aivan kuin mustalla taivaalla räiskyvät ilotulitteet, se tuo lohtua.
torstai, 30. elokuu 2012
Paluu
Mikä vuosi! Ennen kaikkea siksi, että..titttiriiii.....olenkin nyt KAHDEN lapsen äiti. Niin, kaksi ihanaa poikaa.
Vanhempi poikani on voinut kuluneen vuoden aikana suurimman osan ajasta hyvin. Hän on leikkinyt ystävien kanssa ja käynyt kanssamme mökkeilemässä, veneilemässä, syöpälasten yhdistyksen Kympin lasten järjestämissä tapahtumissa ym. Tukkakin kasvoi takaisin.
Mutta nyt on paluu myös siihen, minkä keskellä olimme viime kesänä. Hoitojen rankkaan puoleen. Tehostusvaihe nro kaksi on meneillään. Sytostaatteja on taas annettu pojalle urakka kaupalla, ynnä muita troppeja. Tukka putoaa taas, hän näyttää jälleen enemmän potilaalta. Samat huolen, pelon, surun tunteet tulevat jälleen pintaan. Ja aina sama kysymys vailla vastausta: "Miksi juuri hän?" Sitä en saa koskaan tietää. Energia onkin parempi kohdistaa tähän hetkeen ja siitä nauttimiseen, että kaikki on juuri nyt aikalailla hyvin. "Älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa..." laulaa myös suomiräppäri Paleface tämän kesän hittikappaleessaan. Niinhän se on. Ja lapsilla on siunaantuneena kyky elää juuri niin. Tässä hetkessä.
tiistai, 28. kesäkuu 2011
Pelkoa ja toivoa LAStensairaalassa
"Hän on täällä tänään, hän on täällä tänään, hän on täällä tänään/
Hän mahtuu joka raosta/ hän ehtii joka paikkaan/ Kun käännät hänelle selkäsi/ hän seisoo edessäsi" -Tuomari Nurmio
Hän on täällä tänäänkin. Pelko. Aina jostakin se työläs pelko hyppää eteeni. Tiedän, että se odottaa jonkun mutkan takana..seuraavan vessassakäynnin, ruokailun, nukkumaanmenon jälkeen. Pelko tulee. Uhkana ei ole vain itse perussairaus, leukemia, vaan on muitakin. Infektiot, oman jaksamisen pettäminen, lapsen elämän rajoittuneisuus, traumat, hoidon jälkivaikutukset, rankka lääkitys, kuolema. Uhat aiheuttavat pelkoa.
Paras taisteluväline on toivo. Ei palkästään toivo paranemisesta, vaan myös toivo siitä, että jokainen päivä matkan varrella voi olla ihana päivä yhdessä. Tai huono päivä yhdessä. Päivä yhdessä, tässä maailmassa. Aikaisemmassa elämässäni Usko, Toivo ja Rakkaus olivat vain kulunut lausahdus, joka jokaisen ihmisen aivoissa on omassa "pakollista, mutta turhaa" -lokerossaan. Mutta kun sen lokeron pelon keskellä löytää ja avaa, tuntuu kuin olisi löytänyt kauan kadoksissa olleen aarteen. Tätä juuri tarvitsemme!