Nyt, kun pojallamme alkoi leukemian viimeinen ylläpitovaihe hoidossa (suun kautta lääkitys kotona, kahdeksan viikon välein metotreksaatti eli "selkälääke" i.t.) ja tilanne on aika lailla vakaa, sitä katselee mennyttä noin 1 ½ vuotta kuin olisi ollut merihädässä, kaameassa myrskyssä ja viimein päässyt tyrskyjen keskeltä aution saaren rannalle miettimään tapahtunutta. Myrskyn keskellä elää hetki hetkeltä, vaikka eteen tulisi kuinka vaarallinen tilanne, sitä henkensä kaupalla luovii vaikeiden paikkojen lävitse lähes vaistomaisesti. Aivan kuten hoidon alussa. Yhtäkkiä meidät repäistiin keskelle myrskyä. Meidän mukavasta, hyvästä ja tasapainoisesta elämästämme. Perhe, koti, työ, opiskelu, harrastukset, ystävät, lomamatkat..ne vaihtuivatkin kuin salamana, yhdessä päivässä, tippaletkuiksi, pahoinvoinniksi, peloksi, huoleksi, lääkkeiksi, kivuksi, itkuksi, epätietoisuudeksi. Se oli myrskyä se. Mitään tietoa ei ollut tulevasta, rantaa ei näkynyt. Vain myrsky. Piti elää hetki kerrallaan, yksi aalto kerrallaan kohti turvasatamaa, joka häämötti hyvin, hyvin kaukana. Hoitajat olivat kylmiä, lääkärit olivat kylmiä. Vanhemman tuskaa ja huolta lapsestaan on vaikea kohdata, koska se on yksi väkevimpiä tunteita olemassa. Helpompi on siinä hoitohenkilökunnan olla etäistä ja kylmää..helpompaa heille. Mutta jos edes yksi heistä olisi halannut, lohduttanut. Sellaista empatiaa ei ole myrskyn keskellä, ei lohtua.

Nyt rannalla (ainakin hetken) levähtämässä ollessani muistan yhden asian, joka auttoi hyvin suuresti. Se oli kuin majakka, jonka valoa seuraamalla oli helpompaa luovia kohti vakaampia vesiä. Vertaistuki. Vertaisensa kohtaaminen on ainutlaatuinen apu, siinä on jotakin ihmeellistä. Miten se helpottaakaan, kun joku todella ymmärtää! Vasta, kun tapasin muita syöpälasten vanhempia, aloin uskoa tulevaisuuteen ja mahdollisuuteen siitä, että asiat voivat järjestyä. Alussa se oli outoakin, miten joku voi vanhempien kahvihuoneessa nauraa, vaikka lapsella on rankat hoidot päällä. Iloa voi löytää suurenkin murheen keskellä. Se kuulosti aluksi paskan jauhamiselta, mutta totta se on. Eräs äiti sanoi minulle, että kyllä tämän sairauden kanssa oppii elämään, sanotaan 95% normaalia elämää. Melkein purskahdin nauruun. Tosi se oli. Minkä tahansa pitkäaikaissairauden kanssa voi oppia elämään, kyse on asennoitumisesta ja ennen kaikkea tilanteen hyväksymisestä.

Seuraavaa myrskyä odotellessa...